Your browser (Internet Explorer 6) is out of date. It has known security flaws and may not display all features of this and other websites. Learn how to update your browser.
X

Archive for kesäkuu, 2015

Navigointia

Mistä tietää, että aloitan inventaarion? Tietty siitä, että alkaa helteet -joka kesä sama ilmiö! Ruhtinaalliset kolmen päivän pikaloma + viikonloppu takana. Ekana lomapäivänä käväisin pikaisesti töissä pakkaamassa muutaman lähetyksen, tokana maksoin vähän laskuja, mutta kolmannen päivän Jokioisten reissun sain delekoitua -onneksi. edellinen reissu ei mennyt ihan putkeen…

Juhannusviikolla vein noin ”tonnin” painavaa osaa sinne ja huikkasin tapani mukaan lähtiessäni eräälle nimeltämainitsemattomalle henkilölle töissä, että tietäväthän ne, että olen tulossa? Joo, soitan heti -kuului vastaus. Noo, olin juuri kurvaamassa pihaan Jokioisissa, kun soitettiin töistä, että sieltä ei saa ketään kiinni! Vitsit, näin sinne saakka lapun ovessa ja aavistin pahinta, ketään ei missään, koko porukka messuilla! Ovessa olevat numerot ei vastaa ja ketään ei missään, enkä todellakaan saa yksin väännettyä osaa autosta. Arrrrggg!

Kahville ABC:lle miettimään plan B.tä, jälleen tietyömaan läpi. Inhoan niitä, kun koskaan ei tiedä mistä lävestä pitäisi mennä! Nimeltä mainitsematon soitti ja sanoi, että vie osa yhteen korjaamoon, pojat hakevat sieltä. ärsyttävää, navigaattori ei löytänyt osoitetta, joten sain puhelimessa ohjeita: lähde Turkuun päin. Mitä vitsiä!!!! Mihin? Minne???? Olen Jokioisissa, mistä ihmeestä tiedän minne mennä Turkuun päin! Lisää ARGGGGG!!!! Pyörin taas tietyömaalla ja viitat Helsinki ja Hämeenlinna. Puhelimessa oleva ”navi” kertoi meneväni väärään suuntaan, siis lisää pyörimistä ja uusi suunta…

Tässä vaiheessa autossa oleva navigaattori herjasi: tee u-käännös – jos mahdollista. Puhelimessa vaan kehotettiin jatkamaan, olin ihan varma, että kohta joku sanoo, että vxxxu, mee mihin lystäät! Ja sitten! Turun viitta, ihmeiden aika ei ole ohi!!! Joo löytyi, kiitti vaan puhelimeen ja hanaa… autonkin navigaattori löysi taas kartan! Hetken päästä puhelin soi uudestaan ja tiedusteltiin missä nyt olen, en kerinnyt vastata, kun mieheni sanoi, että älä käänny siitä risteyksestä oikealle, vaan vasemmalle. SIIIS NIINKUIN HETKINEN! onko minuun laitettu jokin paikannin, mistä ihmeestä voit tietää missä olen?!?! panikointia!!!! Rauhallinen ääni vastasi puhelimessa, eikun mä kuulen sun navigaattorin ohjeet… HUH-HUH

Perillä ja pari  miestä nosti osan autosta, nokka kohti Tamperetta, tosin yksi ylimääräinen kunniakierros tietyömaalla…

Heittäytymistä

Vähän tietoisestikin ollaan valittu lapsille harrastuksia, missä täytyy olla esillä. Kilpailu ei ole päätavoite, aina tulee joku joka on parempi, nopeampi, notkeampi jne… toki kiva on välillä voittaakin tai ylittää itsensä.  Tärkeintä on heittäytyminen, uskoa itseensä ja saada onnistumisia, varsinkin kun on välillä selättänyt epäonnistumisia.

Esikoinen sitten heittäytyi oikein kunnolla, lähti Maltalle kielikurssille yksin -14v. Todella rohkeaa, tokihan se on ryhmämatka lentokentältä, mutta silti, ei kaveria matkassa! Meikäläinen ei ikipäivänä lähtisi yksin reissuun, en pääse edes omalle mökille yksin.

Olin vaikuttunut itsestäni lentokentällä, että en paukahtanut itkuun tai nytkö se napanuora-katkeaa puhetta! Siinä kohtaa meinasin hypätä matkalaukkuun, kun teini katseli ympärilleen jo hieman panikoiden, että kaikilla on kaveri, kukaan ei ole yksin… Äitinä tietysti lohdutin ja sanoin, että tullaan varmasti parin päivän päästä perässä, jos vielä siltä tuntuu!

Eipä tarvitse lähteä, puolen yön aikaan soi puhelin ja ajattelin heti pahinta, mutta mutta hienoa on ja kaverit perhemajoituksessa kivoja, halusi vain toivottaa hyvää yötä -ihana! Voipi olla, että äitiä ei pahemmin ikävöidä, mutta hyvä niin: kyllä elämä kantaa!  Maailma on mahdollisuuksia täynnä, kun vaan uskaltaa…

Prinsessa

Nyt on maailmankirjat sekaisin, olin taluttamassa kuopuksen hevosta alkeiskurssilla! Pelkään hevosia, todella pelkään! Ja olen niin prinsessa, että en voi hengittää tallilla kuin suun kautta. En omista edes kumisaappaita, onneksi älysin napata teinin saappaat, kun porhalsin pitkittyneestä tapaamisesta kotiin nappaamaan lapsen autoon.  Siellähän sitten juoksin vesisateessa mudassa ja TIES MISSÄ!!! Arggg, maneesi oli remontissa.

Ylitin itseni, sain hepan jopa pieneen raviin. Lapsi oli onnesta piukeena hepan selässä ja hymyili leveästi, äitikin siinä yritti rentoutua hokien hyvin menee (kummalla?), hienosti sujuu, lapsi oli tietenkin luonnonlahjakkuus, joka ei ikinä lopeta tätä harrastusta, nuoh!

Pitkä tunti loppui vihdoinkin ja lähdettiin viemään heppaa talliin, joka tietysti jäi joka ruohotukon luo ja 7 veen olisi pitänyt kiskoa sitä ekalla tunnilla kohti pilttuuta?! Siinä kohtaa alkoi jo käyrä nousemaan, kun epätoivoisesti revin köydestä vikuraa eläintä

No, tallilla ei ollut ketään, joka olisi auttanut alkeiskurssilaisia, ei ainuttakaan tallityttöä, henkilökunnasta puhumattakaan! Ei tiedetty mihin pilttuuseen menee mikäkin hevonen tai että olisi osattu riisua varusteista. Voitte kuvitella kuinka käyrä nousi, kun pesin jotain hemmetin kuolaimia, luojan kiitos yksi äiti auttoi lasta purkamaan varusteet lapsen kanssa, en olisi uskaltanut mennä kahden hepan kanssa samaan pilttuuseen. Siellähän sitten pyörittiin koko porukka ihan pihalla ja päivitellen, että aika kova maksu tällaisesta touhusta…

Riemu repesi, kun vietiin heppaa laitumelle, ensinnäkin ihmeteltiin, että missähän se on. Toisekseen joka hemmetin ruohontupsu oli taas matkan varrella. Minulle riitti! En halua, en pysty, ei kiinnosta! Lapsen harrastua, ei äidin! Varsinkin, kun kysyin teoriatunnulla m MONEEN kertaan, että onhan täällä porukkaa ketkä huolehtivat, katsovat perään ja neuvovat. Voinko luottaa 7-vuotiaan tänne. Minulle vakuutettiin ja vannottiin, että täällä on AINA joku, joka auttaa. Niinpä niin! Heppa-parat, jos ovat tällaisella hoidolla!

 

Siedätystä

Laitoin lapset laulamaan pari päivää ennen kevätjuhlaa Suvivirttä ja Turvallista matkaa, kunnon siedätystä! Olen kuin Niagaran vesiputous ja viime vuodesta oppineena (ala-asteen päättyminen) aloitin ajoissa itkemisen. Tänäkin vuonna (teinien ikäero vuosi) pääsin juhlasaliin asti ja samalla kun näin lapsen, siitähän se putous taas lähti…

Yritin tärkeänä kuvata kaikkea, mikä liikkui, fotoa ja videota, että saisin jotain tekemistä.  Hiukan auttoi, siis hiukan… Onneksi en ollut ainoa itkijänainen, onneksi näissä paikoissa äideillä on lupa itkeä!

Poikaakin jo vähän nauratti, kun kohdattiin, tuumasi nauraen; Äijä alko heti poraan! Opettajan vanhempainvartissa aloin jo pillittään, voitte kuvitella, kun poika katsoi silloin pikkuisen hitaasti, että siis niin kuin mitä nyt. Ja oli tietysti yber-noloa!

Omasta mielestäni nolompaa on, kun muutama vuosi (…8v.) sitten käydessäni jumpassa, loppuvenyttelyssä tuli aina Westlifen; You raise me up ja meikäläinen pyyhki joka kerta kyyneliä! Onneksi oli pikku-pyyhe mukana, sitä ei ehkä kehtaa lasten ruusujuhlissa kaivaa käsilaukusta! KÄÄÄÄÄK!!!! Ensi vuonna ekat rippijuhlat, happea!!!!!