Your browser (Internet Explorer 6) is out of date. It has known security flaws and may not display all features of this and other websites. Learn how to update your browser.
X

Archive for marraskuu, 2015

Fallos otsalla

Jäin tänään autolla keskelle risteystä! Siitä kuului vähän kolinaa alustasta, kun lähdin liikkeelle, pieni kolina loppui. Ajattelin vetää korttelin ympäri ja mennä korjaamolle, mutta auto lähti taas pelaamaan. Väärä arvio, pääsin 50 metriä risteykseen ja siihen jäi! Tukin siinä näppärästi neljä suuntaa. Sammutin ja starttasin, ja uudestaan. Yksikään vikavalo ei palanut. Vihdoin sain pakitettua muutaman metrin, en tukkinut enää kuin yhden kaistan… Oli niin kiva istua siinä kuskin paikalla hätävilkut päällä! Kukaan ei muuten pysähtynyt… Osasin varmaan olla tarvittavan kypsän oloinen, ennenkin ollut samanlaisessa tilanteessa??  Omistanhan autokorjaamon; suutarin lapsella ei ole kenkiä!

Mutta juuri tänä päivänä tätä ei olisi tarvinnut tapahtua! Lievä paniikki, lapsi A treeneihin klo 16,15, jos myöhästyy koko porukka punnertaa ja vetää ylim. vatsalihakset, eikä todellakaan mitään naisten punnerruksia… Lapsi B klo 18, joka myöhästyi viime treeneissä ja sai moitteet. MUTTA KUN, minulla oli  iltameno, eikä rakas aviomieheni osaa edelleenkään olla yhdellä autolla kahdessa paikassa eri paikkakunnilla! Kummallinen mies!!! Lapsi C klo 19.10 ja tietty 3x haku (eri aikaan).  Ja tietysti miehelläni tänään iltameno! Tuskaisia ajatuksia liikkumattomassa autossa!

Sain facessa positiivisuushaasteen, joten tämä oli käännettävä niin, että fallos otsalla pienenisi eli

1. Ritari saapui nopeasti töistä punaisella ratsulla ja tällä(kin) kertaa pelasti neidon pulassa. Jäi reippaana poikana odottamaan hinausautoa, kun minä karautin seuraavaan seikkailuun. (eli kuinka monta kertaa saan manuaaliauton sammumaan valoihin! Yllätys, en kertaakaan!)

2.KUKAAN ei myöhästynyt, kiitos Riku-Ritarin.

3. Omistan autokorjaamon

 

 

Napoleonin haudalla

Olin 21-vuotias, kun ensimmäisen kerran ajattelin, että onko tämä elämä tätä: käydään viikot töissä ja bailataan viikonloput baarissa. Mietin paljon lausetta, kerran täällä eletään… Luin paljon kaikenlaista kirjallisuutta, mutta silloin vielä ajatus karmasta yms. meni hiukan yli. Olen kuitenkin aina uskonut vahvasti omaan intuitiooni.

Kauan sen jälkeen ollessani ensimmäistä kertaa Pariisissa tuli ensimmäiseksi tunne, että kaupunki on jollain tapaa tuttu. Kaduilla oli helppo suunnistaa, metrosta en niinkään hyvin selvinnyt! Olen aina rakastanut Ranskan kieltä, vaikka sitä en osaakaan.

Alkuperäiseen suunnitelmaan ei kuulunut käyntiä Napoleonin haudalla, mutta ohi kävellessämme päätimme käydä siellä mieheni kanssa. Kokemus oli todella vaikuttava! Deja Vu-ilmiö, täällä ollaan oltu ennenkin. Ei tosiaankaan Napoleonina, vaan samalla aikakaudella. Filminä meni silmissä sen aikakauden ihmisiä puvuissaan ja kampauksissaan.  Siitä alkoi varsinainen ”henkinen” herääminen ja pohtiminen elämän kiertokulusta.

Niin ylevä en kuitenkaan ole, ettekö tuntisi pelkästään raivoa, avuttomuutta ja tuskaa ajatellessani Pariisin terroristitekoa. Siihen kuitenkin uskon, että hyvä voittaa aina!  AINA.

Matkustuslupa

Hulda Huoleton laittoi sitten lapsen kaverinsa ja tämän äidin mukaan reissuun. Yöllä klo 23 soi puhelin ja yleensä rempseältä kuulostava äiti kysyi hiljaisella äänellä, että meillä on hiukan ongelmia täällä Heatrow:n tullissa, pieni hetki puhutko tullivirkailijan kanssa… Joo vastasin vielä pienemmällä äänellä mitähän nyt on tapahtunut!!! Olin sitten laittanut alaikäisen lapsen ilman matkustuslupaa matkaan. Eipä ollut tullut mieleenkään! Siinä sitten selviteltiin ja pienehkön nuhtelun jälkeen, kuinka nykypäivänä alle 18v lapsi ei voi matkustaa ilman huoltajan allekirjoitusta, pääsivät tullista läpi.

Jäin siinä tovin mietimään, kun en tajunnut kysyä, pitäisikö lupalappu sitten toimittaa kännykkään? Tultiin siihen tulokseen, että ehkäpä maasta pääsee pois. Jäätiin isännän kanssa muistelemaan yhtä meidän Heatrow;n keikkaa 90-luvulla. Oltiin taas Marien halpamatkoilla ja muutamalla välilennolla kotiinpäin. Kulutettiin aikaa baarissa ja kokoajan tuli samaa kuulutusta, ei kiinnitetty siihen mitään huomiota. Yhtäkkiä tajuttiin, että ne kuuluttaa meitä nimellä, viimeistä viimeisin kuulutus portille se ja se…

Siinä hiukan iloisissa tunnelmissa lähdettiin juoksemaan portille ja siihen aikaan koneet vielä odotti. Nykyään ei. Hymyt sitten hyytyi, kun koneessa olevat matkustajat hiukan kiukkuisesti katsoi meitä, olivat odottaneet meitä tovin aikaa. Matka jatkui, kotiin päästiin, eikä nyt omasta mielestä kovin myöhässä -muistaakseni.