Your browser (Internet Explorer 6) is out of date. It has known security flaws and may not display all features of this and other websites. Learn how to update your browser.
X

Archive for helmikuu, 2016

Kuntosalilla

Tänään kuntosalilla oli uusi laite, kelkka. Ihmettelin sitä aikani, mitä ihmettä siinä tehdään ja mihin laitetaan painot. Kysyin muutamalta mieheltä vieressä ja he ystävällisesti neuvoi. Sanoivat vielä, että hekin oppivat sen käytön, kun katsoivat sivusta muiden menoa. Onneksi en ollut ainoa. Vuosi sitten kun aloitin käymään ”punttisalilla” en edes ymmärtänyt mitenkä päin mennään kaikkiin laitteisiin -tuskaa!

Vetäisin siinä reteästi vielä kyykyillä menemään miesten ympärillä, tosin muutaman loppurutistuksen olisi voinut jättää väliin. Jalat on lievästi hapoilla, pääseekö huomenna sängystä ylös? Onneksi on lauantai… Laitteeseen olisi pitänyt kuulemma laittaa oman painon verran kiekkoja, mutta ei kyllä liikkunut mihinkään. Ja sitä paitsi ainahan naiset laittavat painonsa ala-kanttiin! Mutta ehkä tuo minun 30kg oli hieman liian paljon alakanttiin! Ehkä sitten seuraavalla kerralla.

Tyylini on muutenkin, että sitten seuraavalla kerralla treenaan enemmän ja teen vielä tuonkin sitten seuraavalla kerralla. Nuoh, koskahan se tulee? Sitten vielä ihmettelen, kun kropassa ei näy mitään!!! Ei ne salikäynnit kyllä ihan hukkaan ole mennyt, jotain toivoa vielä on. Jos nyt ainakin pysyisi samoissa mitoissa, kun tuntuu että nykyisin kasvupyrähdykset tapahtuu vyötärön suunnalla.

 

Puhelimessa koko elämä

Lapseni hukkasi puhelimen liikuntatunnin alussa, sai opettajalta luvan olla pois luistelemasta ja etsiä sitä maastosta. Soitti minulle vasta tunnin jälkeen kaverin puhelimesta itkuisena, kun ei löytynyt. Olisi soittanut heti, nyt oli juossut edestakaisin varmaan 10km, oltaisiin yhdessä etsitty! Saavuin paikalle, enkä saanut ensin puheesta mitään selvää. Hän oli täysin paniikissa ja uupunut. otti puhelimeni ja kysyi salasanan, että voi paikallistaa puhelimensa. Niin kuin mitä, vastasin. Ei mitään hajua… Lapsi kysyi, että kai sä nyt tän tiedät! Voin paikallistaa, missä puhelimeni on… Hänen sormet viiletti näppäimillä kuin vanhalla koneenkirjoittajalla ja yritin epätoivoisesti antaa erilaisia salasanoja. Ei tärpännyt!

Sitten hän kysyi, miten sinun sovelluksiin pääsee. KÄÄK, tiesin kyllä mitä sovellus on, MUTTA MUTTA… En ollut käyttänyt edes mitään! ÄITI!!! Sulla on ollut tämä puhelin jo 2kk, ei voi olla totta! Isojen kyynelten vieriessä poskelle kirosin itseäni, että enkö hitto vie voi olla kiinnostunut näistä ”härpäkkeistä” enemmän. Olisin pystynyt auttamaan!

Samassa minun puhelin soi, luokkakaverit olivat löytäneet puhelimen! Mikä helpotus! Siinä ajellessa kotiinpäin lapsikin ihmetteli, miten hänen koko elämänsä on puhelimessa! Lukujärjestykset, kokeet, muistiinpanot, aikataulut, kuvat, kaveriryhmät jne. Huoli oli aito, mitä sitten jos puhelin ei löydykään! Toista se oli ennenvanhaan lankapuhelimen kanssa! Minuakin harmittaisi, jos oma puhelin hukkuisi. Mutta olen niin vanhanaikainen, että omistan vanhan kunnon paperikalenterin, johon merkkaan menoni. Se jos hukkuisi, APUA!

Muutama vuosi sitten isommat lapset kysyivät, minkä ikäisiä me oltiin kun saatiin eka kännykkä. Jotain kolmekymppisiä, vastattiin. HÄH??? Kumpikaan lapsista ei sitä ymmärtänyt, miten ihmeessä ollaan tultu toimeen?  Niinpä niin, maailma muuttuu. Keski-ikäinen pysyy aina hetken mukana -toivottavasti!

Satasella itsetunnonkohotusta

Minun ehkäpä kaksi upeimman näköistä ystävää kävi töissä moikkaamassa tällä viikolla. Toinen on pitkähiuksinen aito blondi, noin kaksi kilometriä säärtä. Itse olen 157 JA PUOLI, sekin taitaa nykyisin olla sulka päässä… Toinen pitkä tumma, tiedättehän näitä Grace Kelly-classikkoja kasvonpiirteineen. Molemmilla vimpan päälle ripset, kynnet, pukeutuminen -aina! Molemmat myös huippukivoja -tietty.

Nämä kun purjehtii paikalle, kummasti korjaamon pojillakin ryhti kohenee ja puheet muuttuu! No, itse olin viuhtonut koko päivän edestakaisin peiliin vilkaisematta. Ah, ansaittu kahvitauko ystävien kanssa. Paitsi että ei sittenkään. Viuh, viuh, viuh, taas mentiin.

Kävin yhdellä purkaamolla hakemassa varaosaa, ei mitään käsitystä mikä ja minkälainen.  Jär-kyt-tä-vän komea kaveri oli tiskillä vastassa ja kiinteä katse seurasi kun astuin ovesta sisälle! Pääsin tiskille kompastumatta korkokenkiini ja sanoin kaverille. että olen sieltä ja sieltä korjaamosta ja tiedätkö mitä olen hakemassa täältä? Nooo, sanoin sen EHKÄ  hieman liian kiinteällä katseella, painottaen tiettyja sanoja. Hmmm… Siitä lähti melkoisen ”kevyt” flirtti -molemminpuolin.

Vihdoin kun osa löytyi ja sitä tarkastellessamme totesin, että joo, otan tämän, mitä maksaa? Siinä kohtaa alkoi jo itseäänkin jännittämään että selvitäänkö tästä rahalla. Jep, sata euroa. HUH, istuin autossa ja HUH-HUH posket hehkui! Taisin lauleskella koko matkan takaisin.

Asentaja oli jo ovella vastassa, että mikä ihme nyt taas kesti, toitko sen osan?! joo toin ja törkkäsin osan asentajalle joka sanoi, mitä ihmettä (tai siis vitt…!) jouduitko maksaan tästä jotain??? Osa oli aika kälyisen näköinen, huomasin nyt… Maksoin satasen, ilmoitin. Asentaja lähti osa kädessä päätään pudistellen! Siinä taidettiin keski-ikäistä rouvaa kuljettaa aika komeasti!!!!

Mutta mitä siitä. JOS satasella sai tällaista itsetunnon kohotusta, ei kai peli ole vielä menetetty????

Pokka pitää

Keskimmäinen lapsi ihmetteli eilen automatkalla treeneihin, että eikö teillä aikuisilla ole kavereita? Ai miten niin, kysyin.  Lapsi ihmetteli; no kun teillä ei ole silleen kavereita niin kuin meillä, että olisitte niiden kaa. Niinpä! Ei olla oikein viime vuosina voitu sopia mitään kyläilyjä ennakkoon, kun aina tulee lisäpeli, treeniaikataulu muuttuu, yllätysleiri jne. Siinä onkin soppa valmis, kun nolona kysyt voitaisko siirtää? Tulisitteko sittenkin joku toinen kerta tai nähdäänkö vasta parin tunnin päästä… Kyllä ne ystävät ymmärtää, moni on samassa tilanteessa. Pelkästään synttäreiden järjestäminen sukulaisille ja ystäville on usein työn takana, joskus ollaan juhlittu muutaman kuukauden jälkeen varsinaisesta päivästä.

Viikonloppuna onnistui yllätyssynttärit esikoiselle. Kaverit halusivat järjestää ja kaikki olivat intoa piukassa, kaikilla oli harvinainen vp treeneistä. Esikoinen oli kyllä lievästi mytsinä, kun aikaisemmin oli kysynyt mahdollista kaverisynttäripäivää. Joo ei käy silloin, valehtelin. Minulla on meno sinä päivänä, ei voi tulla silloin. Mitä ihmettä, miten sun menot tähän liittyy?!? Myrsky oli valmis, mutta pokka piti. Tyttö ilmoitti lähtevänsä kaupungille ja ihmetteli vielä kun kukaan kavereista ei lähtenyt mukaan. Ryhmä on kuin paita ja peppu! Naureskelin itsekseni, niinpä ovat kohta täällä…

Yllätys oli melkoinen, naurua, ihmettelyä ja meteliä riitti. Siinä syödessänsä kakkua ja herkkuja, tytär aukaisi pakettinsa ja naureskeli kortille. Yritin siinä kurkkia olan takaa, että mitä hauskoja kuvia siinä kortissa nyt oikein oli?! Kortti meni lujaa piiloon olisiko ollut jotain poikien kuvia???!!! Halusin nähdä sen, mutta en saanut: ilmoitti, että äiti hei, et sä ymmärrä… Ai miten niin, vastasin, olen minäkin ollut 15v! Kavereita ja elämää on riittänyt… Siinä vaiheessa kaikkien kuuden päät kääntyi minuun päin ja kaikki katsoivat ilmeellä; ai tolla vai???

Pokka piti edelleen, voi tytöt kun TIETÄISITTE!!!!

 

 

Takinkääntäjä

Vuosi sitten meuhkasin esikoiselle autossa noin joka toinen päivä, että sulla on niiiiiin mopoauto vuoden päästä! Olin totaalisen kyllästynyt olemaan jonkun muun aikatauluissa, aina jää töissä joku kesken, kun täytyy lähteä kuljettamaan treeneihin. Jos illassa on 3-4h treenejä ei lasta raaski jättää bussien varaan, eikä olisi kerinnytkään aina vaihtojen ja ruuhkan vuoksi.

Siinä kohtaa esikoisella oli jo yleensä kuulokkeet päässä ja lievästi kyllästynyt ilme kasvoilla: taas se paasaus alkoi-ilme! Ajattelin vaihtaa asennetta ja toistelin itselleni: tämä on laatuaikaa lapsen kanssa! Enää ei mesota särkänniemessä vaan istutaan autossa yhteiset hetket, miten haluan, että lapseni muistaa nämä ajat? Toimii!

Muutama kuukausi sitten esikoinen täräytti, että noniin äiti, nyt sitten voisin mennä sinne autokouluun. Siis niin kuin MITÄ????? -vastasin, etkö tiedä kuinka vaarallisia mopoautot ovat??? Lapsi oli siinä kohtaa, että HÄH?! Joo kato, ei mitään mopoautoa, kyllä MINÄ kuskaan!

En sitten siinä saanut sanottua, että en todellakaan haluaisi luopua meidän yhteisistä hetkistä!!!! Vaikka se helpottaisi aikuisten arkea todella paljon…  Ja sitä paitsi, koska äidin pikku-vauvat ovat alkaneet mopokortteja saamaan!!!!

 

 

Käyttäjätunnus/salasana-viidakko

Olenkohan tulossa vanhaksi?! Sain uuden puhelimen eikä minua kiinnosta räplätä sitä ollenkaan… Tai oikeastaan lapseni vanha puhelin, mitä olin aina ihaillut. Olin useasti toivonut sitä ja vihdoinkin nokialaiseni suorastaan hajosi käteeni. Iphoneen sai vaikka mitä sovelluksia, kuvista väännettyä vaikka mitä jne. Mutta nyt ei huvita. Piste.

Sain joululomalla tarpeeksi koneiden kanssa räpläämisestä. Kaikki alkoi tuolloin perjantai-aamuna ennen joulua, kun piti aamulla nopeasti laittaa helmi-viesti opettajalle . Oma kone ei auennut, kiireesti hakemaan lapsen konetta, että ehtii lähteä töihin. Mitä vitsiä: salasana!!!! Eikä ketään enää kotona, joten viestiä lapselle: salasana äkkiä. Lapsi vastasi onneksi heti, TÄLLÄ kertaa en motkottanut puhelimen käytöstä tunnilla.

Sitten alkoikin puskea hikeä otsikkoon, kun tajusin että tällä koneella ei ole muistissa mitään salasanoja -niistä tuhansista ja taas tuhansista… Mutta en päässyt edes salasanoihin asti, kun pää punaisena mietin käyttäjätunnusta: kuka lapsista oli kenenkin nimen alla, kummalla oli etunimi ensin, kummalla piste välissä!!! ARGGGG! Viesti jäi lähettämättä. Ilta menikin sitten rattoisasti, kun laittoi koneelle helmet, osallistujat, vilmat jne jne jne!

Kaikki hyvin, kunnes sekin kone simahti. Nyt oli onneksi kaikki muistiinpanot kasassa, missä tarvittiin käyttäjätunnuksia ja salasanoja. Ja niitähän riittää! Siinä vaiheessa kun kolmas kone sanoi sopimuksen irti ja lopetti toimimasta, päätin lyödä kädet  ylös! Onneksi, koska vuoden vanha oma koneeni tuli takaisin huollosta -kaikki ohjelmat putsattuna, mutta suostui aukeamaan kaksi kertaa ja kovalevy simahti.

Nyt on taas toimiva kone ja uusi puhelin kaikilla ”mausteilla” , mutta varmuuden vuoksi jätän räpläämisen vähäksi aikaa. Eli EN ole tulossa vanhaksi (KÖH KÖH, muuten vaan kestää  nämä asetukset laittaa parisen kuukautta)!

 

Ex-Hannu Hanhi

Kaikki alkoi noin viikko ennen joulua, perjantaina satoi kaatamalla vettä. Olin aamusta asti läpimärkä, sukkia myöten, eikä tietysti töissä minkäänlaista vaihtovaatetta saati kenkiä. Stressiä pukkasi, että sai kaikki hoidettua, vaihteeksi kellon kanssa juoksua-päivä! Olin vielä sopinut kaupungilla tapaamisen neljäksi. Ehdin sinne sompailtuani ruuhkassa edestakaisin ja olinkin näky! Meikit poskella ja kuin uitettu koira, mutta onneksi niin oli muutkin. Ehdin kuin ehdinkin viemään vielä asiakastilaukset 2 minuuttia vaille 5 postiin. Ajattelin, että viikonloppuna en tee mitään muuta kuin löhöän sohvalla ja katson leffoja lasten kanssa. SE oli virhe!

Tulin kipeäksi. Olimme koko perhe kipeä koko joululoman. Siinä mielessä ihmeellistä, että jouduttiin miehen kanssa jo sairaslomalle ennen joululomaa. Yleensä yrittäjien pöpöt iskee vasta lomalla…

Olin viikko ennen joulua jo naputtanut kynnellä pöytään, että minun musta puhelimen laturi täytyy palauttaa siihen omalle paikalle, missä AINA lataan puhelintani. Kaikkia nauratti, että mikä vika valkoisessa laturissa on??? Joo, mutta kun minun puhelin ei lataudu sillä!!! No, ketään ei tuntunut kiinnostavan. Nostin siinä pienimuotoisen hässäkän, että laturi tähän ja se pysyy siinä. Siis se musta. Edelleen hymyilyä ja pään pudistusta. MUTTA, olin oikeassa. en vain tiennyt, että puhelimeni oli mennyt rikki ja latautui vain yhdessä asennossa, johon tuo musta laturi sopi. Kaiken lisäksi pudotin vielä puhelimeni lomalla ja näyttö rikki.

Samaan aikaan simahti kolme!!! läppäriä kotona. Eli, oltiin kipeitä, minun puhelin ei toiminut kuin joskus ja jouluna, mikään tietsikoista ei auennut. KIVA! Pääsin puolikuntoisena töihin, hajosi kaksi!!! tulostinta. Arggggg! Aika nopeasti kyllä tottui siihen, ettei roikkunut netissä. Saatiin yksi kone takaisin huollosta, aukesi pari kertaa ja simahti taas. Ajattelin, että nyt en koske mihinkään muuhun kuin töissä harjan varteen! Uskokaa tai älkää, mutta se meni kahteen osaan….

Nyt on yksi toimiva kone kotona, uusi puhelin (lapsen vanha) minkä tietojenvaihdoista ei itse selvitty, toimiva tulostin töissä. Ohjelmat tökkii vielä ja vaikka digimaailma sortuisikin, KAIKISTA PARASTA ON OLLA TERVE!