Your browser (Internet Explorer 6) is out of date. It has known security flaws and may not display all features of this and other websites. Learn how to update your browser.
X

Napoleonin haudalla

Olin 21-vuotias, kun ensimmäisen kerran ajattelin, että onko tämä elämä tätä: käydään viikot töissä ja bailataan viikonloput baarissa. Mietin paljon lausetta, kerran täällä eletään… Luin paljon kaikenlaista kirjallisuutta, mutta silloin vielä ajatus karmasta yms. meni hiukan yli. Olen kuitenkin aina uskonut vahvasti omaan intuitiooni.

Kauan sen jälkeen ollessani ensimmäistä kertaa Pariisissa tuli ensimmäiseksi tunne, että kaupunki on jollain tapaa tuttu. Kaduilla oli helppo suunnistaa, metrosta en niinkään hyvin selvinnyt! Olen aina rakastanut Ranskan kieltä, vaikka sitä en osaakaan.

Alkuperäiseen suunnitelmaan ei kuulunut käyntiä Napoleonin haudalla, mutta ohi kävellessämme päätimme käydä siellä mieheni kanssa. Kokemus oli todella vaikuttava! Deja Vu-ilmiö, täällä ollaan oltu ennenkin. Ei tosiaankaan Napoleonina, vaan samalla aikakaudella. Filminä meni silmissä sen aikakauden ihmisiä puvuissaan ja kampauksissaan.  Siitä alkoi varsinainen ”henkinen” herääminen ja pohtiminen elämän kiertokulusta.

Niin ylevä en kuitenkaan ole, ettekö tuntisi pelkästään raivoa, avuttomuutta ja tuskaa ajatellessani Pariisin terroristitekoa. Siihen kuitenkin uskon, että hyvä voittaa aina!  AINA.

Matkustuslupa

Hulda Huoleton laittoi sitten lapsen kaverinsa ja tämän äidin mukaan reissuun. Yöllä klo 23 soi puhelin ja yleensä rempseältä kuulostava äiti kysyi hiljaisella äänellä, että meillä on hiukan ongelmia täällä Heatrow:n tullissa, pieni hetki puhutko tullivirkailijan kanssa… Joo vastasin vielä pienemmällä äänellä mitähän nyt on tapahtunut!!! Olin sitten laittanut alaikäisen lapsen ilman matkustuslupaa matkaan. Eipä ollut tullut mieleenkään! Siinä sitten selviteltiin ja pienehkön nuhtelun jälkeen, kuinka nykypäivänä alle 18v lapsi ei voi matkustaa ilman huoltajan allekirjoitusta, pääsivät tullista läpi.

Jäin siinä tovin mietimään, kun en tajunnut kysyä, pitäisikö lupalappu sitten toimittaa kännykkään? Tultiin siihen tulokseen, että ehkäpä maasta pääsee pois. Jäätiin isännän kanssa muistelemaan yhtä meidän Heatrow;n keikkaa 90-luvulla. Oltiin taas Marien halpamatkoilla ja muutamalla välilennolla kotiinpäin. Kulutettiin aikaa baarissa ja kokoajan tuli samaa kuulutusta, ei kiinnitetty siihen mitään huomiota. Yhtäkkiä tajuttiin, että ne kuuluttaa meitä nimellä, viimeistä viimeisin kuulutus portille se ja se…

Siinä hiukan iloisissa tunnelmissa lähdettiin juoksemaan portille ja siihen aikaan koneet vielä odotti. Nykyään ei. Hymyt sitten hyytyi, kun koneessa olevat matkustajat hiukan kiukkuisesti katsoi meitä, olivat odottaneet meitä tovin aikaa. Matka jatkui, kotiin päästiin, eikä nyt omasta mielestä kovin myöhässä -muistaakseni.

Onneksi voi keskittyä yhteen asiaan kerrallaan….!!!!

Ei olisi pitänyt tulla lomalta takaisin ollenkaan! Kaksi päivää ja loma oli  kaukainen muisto arjen pyörityksessä…  Neljän päivän päästä täytyi katsella kuvia varmistaakseen, että jossain tuli käytyä.  Oli huippu loma, tuli tarpeeseen -koko perheelle.

Sokerin pohjalle, tein inventaarin. Piti aloittaa keskiviikkona päivällä, mutta tuli jotain muuta: kutsu Tapparan peliin, juu, siis kohti Hakametsää… torstaina vauhti päälle, laskee, laskee, laskee -hidasta ja tylsää! Mutta varattu koko päivä tähän, onneksi oli lastenhoitajat ja ”taksi” varattu valmiiksi, jouduin nimittäin yllättäen lähtemään kohti yhteistyökumppania Jokioisiin. Kiitos mieheni organisointikyvyn, aaaaarggg. Ei olisi kiva viettää pyhäinpäivää inventoiden…

Perjantaina sujuu loistavasti, homma etenee. Fyskalta tulee viesti, missä olen. Eihhhhh, unohdin perua. joo, siis menoksi; maksan kuitenkin, olin siellä tai en! No, illaksi on ”taksit” taas varattu eli naapuri, pappa ja iskä! kauhea operaatio ja organisointi, mutta tänään on inventaari tehty, päätin. Samalle illalle sattui lastensynttärit, lapsi A; B ja C treeneihin. tietenkin lapsi A soitti, muuttuneista treeni-ajoista, perjantaina on vielä kahdet eri treenit eri paikassa -näppärää! ”Pientä” organisointia jälleen, koska EN Todellakaan ajatellut hievahtaa työmaalta. Homma bueno, perjantai-iltana kympiltä kotona. Yes!

Sitten välähti, että en ole käynyt kaupassa, heittämäni parikymppinen, tyyliin käy siwassa,nuorimmalle keskiviikko-aamuna ei pitkälle riitä… Lauantaina kaupat kiinni! Onneksi rakas, rakas naapuri soitti ja kutsui  kyläjuhlien jälkeen kylään ISON nälän  kanssa! Juu ja ISON janon…

 

Laukullinen eletroniikkaa

Kaukana on ajat, jolloin heitti matkalaukkuun passin ja hammasharjan! Nyt on yksi laukullinen pelkästään teinien elektroniikkaa: on go-proota, miniläppäriä (minun), Nintendoa, pelejä,kameroita, erilaisia puhelimia… ja tietty latureita, johtoja, latureita ja vielä latureita! Latureita, jotka on yleensä hukassa tai kukaan ei muista mihin jätti, koska viimeksi käytti… Vanhojen ja uusien puhelimien johdot iloisessa sekamelskassa! jne… Joka kerta päätetään, että nyt ryhdistäydytään ja pidetään vain ja ainoastaan uudet yhdessä paikassa ja vanhat toisessa! JA HAH!

Olen jo ajat sitten luovuttanut johtojen kanssa säätämisen ja valtuuttanut rakkaan aviomiehen laturi-vastaavaksi! Toinen -ja AINOA pakkaustehtävä on perheen naisten kosmetiikka-osaston vastaava. NEROKASTA -vaikka itse sanonkin! Kummasti on kiinnostusta ollut laturivastaavaksi, joskus jopa kaksin kappalein perheessä…

Vastaan siis kosmetiikasta eli se toinen laukullinen!!! Ja tietty kirjoista, kaikille, vanha kunnon kirja pelittää hiekkarannalla kummasti eikä tarvitse ladata!

Marien halpamatkat

Heräsin viime yönä puolilta yön tunteeseen, että nyt täytyy varata hotelli. Matkaan perjantaina, tiistai lähestyy, lennot ok eikä hajuakaan hotellista, tai että edes mistäpäin… Perhe alkoi jo panikoimaan ja luultavasti jäi uneen! Yritin kyllä sanoa, että kyllä sitä ehtii vaikka määränpäässä päättää!

Aina ei muista, että lasten kanssa ei ole niin vaivatonta aina matkustaa, mutta kun en kertakaikkiaan osaa suunnitella etukäteen… Ihailen aina kentällä kanssamatkustajia, keiden liput ja passit on järjestyksessä tai muovikotelossa. Minun on yleensä laukunpohjalla. Nykyään onneksi on helppo etukäteen googlailla kohteita. eräänkin kerran nuorimmaisen ollessa viisi, päätökseen vaikutti Krabilla videolla näkyvä mäkkärin mainos!

Yksi upeimmista reissuista tehtiin parikymmentä vuotta sitten, olin jälleen kerran löytänyt extra-halvan reissun, kaksi yhden hinnalla, ei tiedä mistä löydetään itsemme, oikea jokerimatka… ja eikun Malesiaan. Bussissa oltiin ihan täpinöissään, kun porukkaa jätettiin yksi toisensa jälkeen hulppeisiin viiden tähden hotelleihin. Oltiin sitten viimeiset kun kuski pysäytti keskelle ei mitään ja viittoili että teidän hotelli on tuolla päin -kohti puskia…

Silloinen poikaystäväni -nykyinen aviomieheni totesi kypsän oloisesti, että onko nää taas niitä sun halpamatkoja? Juu… paikka osoittautui yhdeksi parhaimmaksi! Meidän perässä muutti muitakin sinne hulppeista hotelleista, bailattiin rannalla ja vähän muuallakin.

Tuli vain tuosta mieleen, että voi tulla yhtä hulppea matka, valintakriteetit oli rannalla ja halvalla!

Keittiöön ryhtiliike

Päätin kesän alussa ottaa toisenlaisen lähestymistavan keittiöön ja kokkaamiseen eli päätin ajatella positiivisesti, kuinka kiva on laittaa perheelle ruokaa! Ostelin kesäkurpitsaa ja -mikä se oli- ainiin munakoisoa, lammasta, jotain lihaa, tietty kanaa jne.  Ihanat naapurimme tuli kylään ja kuinka ollakaan he pyöräyttivät niistä ihan mahtavan ateriakokonaisuuden! Minun oli PAKKO puhua yksi puhelu, mutta katselin kyllä silmä kovana, kuinka homma pelitti.

Nimittäin seuraavalla kerralla osain itkettää munakoisoa, kerrankin keittiössä itki joku muu kuin meikäläinen! Yes, siihen tomaatit ja halloumit kerroksittain, kesäkurpitat ja valkosipulit, kanat, perunat..Jippii, tämähän alkaa sujumaan tuumasin. Intoa ei laimentanut edes se, että isäntä oli kolme päivää vatsataudissa.. MUTTA, tultiin siihen tulokseen, että se oli kalatahna, mitä ainoana söi. MINUN tekemiä ruokia maistoi kaikki -osittain PIENELLÄ pakottamisella!

Koska joka viikonloppu ei viitsi syödä samaa ruokaa, kokkausinto hieman laantui, kunnes ajattelin ottaa taas ryhtiliikkeen! Liuta lapsia mökille ja tuskailin marketissa lihaosastolla, onneksi sinne saapui ystävällinen lihamestari tai joku vastaava! Huokaisten, silmät suurina kysyin neuvoa, mikä putoaisi viidelle lapselle. Hän ystävällisesti neuvoi kanankoipia, teet näin ja näin, ilmeisesti olin sen näköinen, että voiko noin tehdä, hän totesi, että laita uuniin ja sivele siirapilla, eiköhän maistu joka iikalle.

Tuumasta toimeen, esittelin keittiössä ylpeänä siirappipurkkia ja kerroin isännälle saamani loistavan ohjeen… siinä samassa hän jo teki . Hihitystä, kehaisi vielä ruuan päätteeksi kuinka hienoa ruokaa olin tehnyt!!!! Todellisuudessa olin ostanut vain aineet… Kaikki kanankoivet katosivat, mutta ehkä minun ei kannata yrittää kukkoa viinissä, paitsi jos naapurit tulee kylään!

 

Navigointia

Mistä tietää, että aloitan inventaarion? Tietty siitä, että alkaa helteet -joka kesä sama ilmiö! Ruhtinaalliset kolmen päivän pikaloma + viikonloppu takana. Ekana lomapäivänä käväisin pikaisesti töissä pakkaamassa muutaman lähetyksen, tokana maksoin vähän laskuja, mutta kolmannen päivän Jokioisten reissun sain delekoitua -onneksi. edellinen reissu ei mennyt ihan putkeen…

Juhannusviikolla vein noin ”tonnin” painavaa osaa sinne ja huikkasin tapani mukaan lähtiessäni eräälle nimeltämainitsemattomalle henkilölle töissä, että tietäväthän ne, että olen tulossa? Joo, soitan heti -kuului vastaus. Noo, olin juuri kurvaamassa pihaan Jokioisissa, kun soitettiin töistä, että sieltä ei saa ketään kiinni! Vitsit, näin sinne saakka lapun ovessa ja aavistin pahinta, ketään ei missään, koko porukka messuilla! Ovessa olevat numerot ei vastaa ja ketään ei missään, enkä todellakaan saa yksin väännettyä osaa autosta. Arrrrggg!

Kahville ABC:lle miettimään plan B.tä, jälleen tietyömaan läpi. Inhoan niitä, kun koskaan ei tiedä mistä lävestä pitäisi mennä! Nimeltä mainitsematon soitti ja sanoi, että vie osa yhteen korjaamoon, pojat hakevat sieltä. ärsyttävää, navigaattori ei löytänyt osoitetta, joten sain puhelimessa ohjeita: lähde Turkuun päin. Mitä vitsiä!!!! Mihin? Minne???? Olen Jokioisissa, mistä ihmeestä tiedän minne mennä Turkuun päin! Lisää ARGGGGG!!!! Pyörin taas tietyömaalla ja viitat Helsinki ja Hämeenlinna. Puhelimessa oleva ”navi” kertoi meneväni väärään suuntaan, siis lisää pyörimistä ja uusi suunta…

Tässä vaiheessa autossa oleva navigaattori herjasi: tee u-käännös – jos mahdollista. Puhelimessa vaan kehotettiin jatkamaan, olin ihan varma, että kohta joku sanoo, että vxxxu, mee mihin lystäät! Ja sitten! Turun viitta, ihmeiden aika ei ole ohi!!! Joo löytyi, kiitti vaan puhelimeen ja hanaa… autonkin navigaattori löysi taas kartan! Hetken päästä puhelin soi uudestaan ja tiedusteltiin missä nyt olen, en kerinnyt vastata, kun mieheni sanoi, että älä käänny siitä risteyksestä oikealle, vaan vasemmalle. SIIIS NIINKUIN HETKINEN! onko minuun laitettu jokin paikannin, mistä ihmeestä voit tietää missä olen?!?! panikointia!!!! Rauhallinen ääni vastasi puhelimessa, eikun mä kuulen sun navigaattorin ohjeet… HUH-HUH

Perillä ja pari  miestä nosti osan autosta, nokka kohti Tamperetta, tosin yksi ylimääräinen kunniakierros tietyömaalla…

Heittäytymistä

Vähän tietoisestikin ollaan valittu lapsille harrastuksia, missä täytyy olla esillä. Kilpailu ei ole päätavoite, aina tulee joku joka on parempi, nopeampi, notkeampi jne… toki kiva on välillä voittaakin tai ylittää itsensä.  Tärkeintä on heittäytyminen, uskoa itseensä ja saada onnistumisia, varsinkin kun on välillä selättänyt epäonnistumisia.

Esikoinen sitten heittäytyi oikein kunnolla, lähti Maltalle kielikurssille yksin -14v. Todella rohkeaa, tokihan se on ryhmämatka lentokentältä, mutta silti, ei kaveria matkassa! Meikäläinen ei ikipäivänä lähtisi yksin reissuun, en pääse edes omalle mökille yksin.

Olin vaikuttunut itsestäni lentokentällä, että en paukahtanut itkuun tai nytkö se napanuora-katkeaa puhetta! Siinä kohtaa meinasin hypätä matkalaukkuun, kun teini katseli ympärilleen jo hieman panikoiden, että kaikilla on kaveri, kukaan ei ole yksin… Äitinä tietysti lohdutin ja sanoin, että tullaan varmasti parin päivän päästä perässä, jos vielä siltä tuntuu!

Eipä tarvitse lähteä, puolen yön aikaan soi puhelin ja ajattelin heti pahinta, mutta mutta hienoa on ja kaverit perhemajoituksessa kivoja, halusi vain toivottaa hyvää yötä -ihana! Voipi olla, että äitiä ei pahemmin ikävöidä, mutta hyvä niin: kyllä elämä kantaa!  Maailma on mahdollisuuksia täynnä, kun vaan uskaltaa…

Prinsessa

Nyt on maailmankirjat sekaisin, olin taluttamassa kuopuksen hevosta alkeiskurssilla! Pelkään hevosia, todella pelkään! Ja olen niin prinsessa, että en voi hengittää tallilla kuin suun kautta. En omista edes kumisaappaita, onneksi älysin napata teinin saappaat, kun porhalsin pitkittyneestä tapaamisesta kotiin nappaamaan lapsen autoon.  Siellähän sitten juoksin vesisateessa mudassa ja TIES MISSÄ!!! Arggg, maneesi oli remontissa.

Ylitin itseni, sain hepan jopa pieneen raviin. Lapsi oli onnesta piukeena hepan selässä ja hymyili leveästi, äitikin siinä yritti rentoutua hokien hyvin menee (kummalla?), hienosti sujuu, lapsi oli tietenkin luonnonlahjakkuus, joka ei ikinä lopeta tätä harrastusta, nuoh!

Pitkä tunti loppui vihdoinkin ja lähdettiin viemään heppaa talliin, joka tietysti jäi joka ruohotukon luo ja 7 veen olisi pitänyt kiskoa sitä ekalla tunnilla kohti pilttuuta?! Siinä kohtaa alkoi jo käyrä nousemaan, kun epätoivoisesti revin köydestä vikuraa eläintä

No, tallilla ei ollut ketään, joka olisi auttanut alkeiskurssilaisia, ei ainuttakaan tallityttöä, henkilökunnasta puhumattakaan! Ei tiedetty mihin pilttuuseen menee mikäkin hevonen tai että olisi osattu riisua varusteista. Voitte kuvitella kuinka käyrä nousi, kun pesin jotain hemmetin kuolaimia, luojan kiitos yksi äiti auttoi lasta purkamaan varusteet lapsen kanssa, en olisi uskaltanut mennä kahden hepan kanssa samaan pilttuuseen. Siellähän sitten pyörittiin koko porukka ihan pihalla ja päivitellen, että aika kova maksu tällaisesta touhusta…

Riemu repesi, kun vietiin heppaa laitumelle, ensinnäkin ihmeteltiin, että missähän se on. Toisekseen joka hemmetin ruohontupsu oli taas matkan varrella. Minulle riitti! En halua, en pysty, ei kiinnosta! Lapsen harrastua, ei äidin! Varsinkin, kun kysyin teoriatunnulla m MONEEN kertaan, että onhan täällä porukkaa ketkä huolehtivat, katsovat perään ja neuvovat. Voinko luottaa 7-vuotiaan tänne. Minulle vakuutettiin ja vannottiin, että täällä on AINA joku, joka auttaa. Niinpä niin! Heppa-parat, jos ovat tällaisella hoidolla!

 

Siedätystä

Laitoin lapset laulamaan pari päivää ennen kevätjuhlaa Suvivirttä ja Turvallista matkaa, kunnon siedätystä! Olen kuin Niagaran vesiputous ja viime vuodesta oppineena (ala-asteen päättyminen) aloitin ajoissa itkemisen. Tänäkin vuonna (teinien ikäero vuosi) pääsin juhlasaliin asti ja samalla kun näin lapsen, siitähän se putous taas lähti…

Yritin tärkeänä kuvata kaikkea, mikä liikkui, fotoa ja videota, että saisin jotain tekemistä.  Hiukan auttoi, siis hiukan… Onneksi en ollut ainoa itkijänainen, onneksi näissä paikoissa äideillä on lupa itkeä!

Poikaakin jo vähän nauratti, kun kohdattiin, tuumasi nauraen; Äijä alko heti poraan! Opettajan vanhempainvartissa aloin jo pillittään, voitte kuvitella, kun poika katsoi silloin pikkuisen hitaasti, että siis niin kuin mitä nyt. Ja oli tietysti yber-noloa!

Omasta mielestäni nolompaa on, kun muutama vuosi (…8v.) sitten käydessäni jumpassa, loppuvenyttelyssä tuli aina Westlifen; You raise me up ja meikäläinen pyyhki joka kerta kyyneliä! Onneksi oli pikku-pyyhe mukana, sitä ei ehkä kehtaa lasten ruusujuhlissa kaivaa käsilaukusta! KÄÄÄÄÄK!!!! Ensi vuonna ekat rippijuhlat, happea!!!!!