Your browser (Internet Explorer 6) is out of date. It has known security flaws and may not display all features of this and other websites. Learn how to update your browser.
X

Lisää virtaa

Minulla ei yleensä virta lopu kesken päivän, tänään loppui. Aamulla vielä ajattelin, että on kiva lähteä töihin. Piti mennä jo ajoissa, mutta lapsi pyysi viemään kouluun tai johonkin päin keskustaa, missä oli jotain, joku juttu!? Näillä mentiin…Ei osoitetta, joten hetki pyörittiin mihin pitikään mennä. Luokkakaverit löytyi ja pyhästi luvattiin kuunnella seuraavalla kerralla osoite!

Olin aika kivasti saanut omat työt tehtyä alkuviikolla ja olin luvannut viedä lapsi n.ro 2 hammaslääkäriin. Siihen saakka kaikki ok! Sitten alkoikin rumba -varaosarumba. Viikko sitten tuli lähetys ja kun pääsin sen kimppuun, paketti oli jo avattu. Yleensä pojat käy rohmuamassa sieltä tarvittavat osat ja käyn kyselemässä mitä on otettu. Nyt en sitten käynyt! Ihmettelin vain kun on iso paketti ja tavaraa vähän. Olisi pitänyt hälytyskellot soida!

Tänään ”potilas” oli levällään nosturilla ja kaikki 20 osaa jossain matkan varrella. Moka, tosi iso moka minulta. Ja kävi pikkuisen kalliiksi, mutta korjattua tuli. Eikä ihan joka osa tullut lentona naapurimaasta. Nuoh. Juoksua kellon kanssa. Olin vielä luvannut hakea lapsi n:ro 1 koulusta, että ehditään hakea juuri valmistunut tanssipuku ja siihen strassit. Joita täytyy n 1000kpl strassata viikonlopun kisoihin. Lähtö perjantaina klo 11, nyt keskiviikko klo 22. Hohoijaa, onneksi mikään ei jää viimetippaan!

Pääsin kotiin ja olin ihan veto pois. Harmitti oma moka tosi paljon! Vaivoin sain lapsille ruuan kun tajusin, etten ole juonut kahvia koko päivänä!!! Iso moka! Ei ihme, ettei suju. Ei se kyllä paljoa piristänyt, mutta jaksoin lähteä zumbaan. Moka. Tunnin aluksi tuli uusi biisi ja uusi koreografia, en ymmärtänyt mitään! Kapasiteetti ei kertakaikkiaan enää riittänyt klo19 illalla uusiin juttuihin!!! Jotenkin selvisin tunnin ja raahauduin sohvalle. Nyt en pääse täältä enää ylös…

Rautakaupan bodyguard

Löysin yhdestä rautakaupan lehdestä sopivan ison ja sopivan pienen hintaisen hyllyn. Mieheni oli katsellut samaista kuvastoa, kun esittelin töissä löytöäni. Pitäisikö kipaista hakemaan, kyselin pojilta. Jees, nyökkäyksiä ja toi on ok. Edellinen tuomani hylly oli liian pieni ja hutera varaosiin, kuulen siitä usein…Kyselin, kuka lähtisi kantoavuksi, samassa porukka katosi kahvihuoneesta! Jaa, tää on taas tätä, eikö siis kukaan? Liian kiire kaikilla. Kysyin miestäni ja hän ilmoitti pontevasti; kyllä sä pärjäät.

Minulla on pitkät omat kynnet, jotka on tosi kovaa laatua. Lakkaan ne vielä kynnenkovettajalla. Sitten kun ne menee poikki, napsahtavat puolestavälistä kynttä ja tekee kipeää… Nyt on kolme kynttä mennyt lähiaikoina ja pakko pitää laastaria joka sormessa. Enkä pysty tekemään mitään, kun on tottunut tekemään kynsillä eikä sormenpäillä. Ja kun tökkäät poikki menneen kynnenpään johonkin, ai että tekee makiaa!

Meidän pojat ei taida oikein ymmärtää kyseistä tuskaa, joten lähdin siis yksin hakemaan hyllyä. Toivoin parasta, että jaksan tai ylipäätänsä saan sen mahtumaan autooni. Kurvatessani sisään kärryni kanssa näin pari myyjää liikkeessä ja heti kysäisin, että voisitteko auttaa? Onkohan tämä hylly kauhean painava ja näytin kuvaa. Pojat lähtivät opastamaan minut (tiesin kyllä  missä ne olivat, kun olin pari viikkoa sitten hakenut sieltä sen pienen hyllyn), näyttivät mitä käytävää pääsen isolla kärrylläni, kun pari käytävää oli tukossa. Nostivat hyllyn kärryyn. YES!

Yritin näyttää vieläkin siltä, että olen tosiaan ensimmäistä kertaa rautakaupassa. Ilmeisesti se toimi: pojat kyselivät vielä millä autolla olen ja missä se on. Vaikka vakuuttelin (kerran), että kyllä varmaankin pärjään, pojat ilmoittivat, että tulevat nostamaan sen vielä autoon. Kassajonossa minulla olikin sitten ”henkivartijat” molemmilla puolilla takana, eikä ihan pöllömmän näköisiä… Hylly mahtui juuri ja juuri autooni, pojat olisivat vieneet kärrynikin vielä pois, mutta huomasivat siinä olevan rahan. Tästä palvelusta olisin kyllä voinut sen kärryssä olevan eurosen lahjoittaa!

Kiittelin vuolaasti ja palatessani töihin hyllyn kanssa  sain nostoapua. En kuitannut mitään, koska yksi asentaja samassa kysyi, onko sinulla uusi pusero… OOO, kiva! Kyllä ne jotain huomaa…

Nainen, joka kulkee samoja polkuja

Kipeän lapsen kanssa tänään kotona, pari viikkoa on mennytkin aika haipakkaa töissä. Aina kun pysähtyy, miettii mihin tämä aika oikein menee??? Lapset kasvaa, itse on kuitenkin 25v. Tai minun tapauksessa korvienväli noin 15v.  Sillä pärjää ja hurtilla huumorilla -ainakin töissä! Omasta mielestä olen hyvinkin vitsikäs kotona, teinien mielestä en…

Pääsiäisviikolla yksi varaosalähetys Saksasta oli hukan teillä ja autot levällään nostureilla. Tai potilaat, niin kuin korjaamolla puhutaan…  ”Uusi potilas sisään, peräpäässä on vuotoa” tai ”ota uusi sisään, tämä potilas odottaa uutta osaa” jne. Liukuhihnahommaa,  kunnes töksähtää ja tietysti kaikki, mitä ei pitäisi tapahtua sattuu samalle päivälle/viikolle! Osat jäi siis saapumatta ja siitä alkoikin vilinä.

Kiersin edestakaisin hakemassa osia, oikeastaan sahasin kolmen varaosaliikkeen väliä. Yhdessä kävin varmaan vartin välein, ihmettelivät jo olenko tullut heille töihin, kun kiepun siellä koko ajan. Yleensä en edes tiennyt, mitä haen, kun huudettiin vaan sinne ja tänne ja tonne, kun palasin osien kanssa. Puhelin piippasi ja värisi kokoajan, soppa olikin valmis, kun  unohdin seuraavan päivänä puhelimeni kotiin! Kukaan ei saanut kiinni ja sitten vasta juoksinkin!. Puolen päivän jälkeen sitä hakiessani mietin, kuinkahan monta puhelua ja viestiä  olin missannut!

Putosin taas maan pinnalle, ei yhtä ainutta puhelua eikä viestiä! Höh! Ylensä teinit ainakin varmistaa, kuka vie/hakee illalla. Pomppasin taas autoon ja sahasin edestakaisin. Päivällä varaosaliikkeitä, illalla harrastekyytejä. Hukassa oleva pakettikin saapui ja sitä hyllyttäessä mietin, että olen aina luullut olevani nainen, joka kulkee omia polkuja. Mutta olenkin nainen, joka kulkee SAMOJA polkuja! Ainakin autolla…

Neronleimaus

Vedin tällä viikolla motaria sataakahtakymppiä, aurinko paistoi ja yhtäkkiä oli pölypilvi edessä. Ehdin ottaa jalan kaasulta kun syöksyin pölyn keskelle ja kohti isoa ympyrämerkkiä, missä kehotetaan valitsemaan toinen kaista, KIVA! Onneksi toisella kaistalla ei ollut ketään kohdalla, oli muutama suojelusenkeli matkassa. Samoin taisi olla bussilla, joka tuli perässäni.

Samaisena päivänä hauskuutin muutamaa asiakasta autokorjaamon pihalla. Ajelin pihaan ja aukaisin ikkunaa kysyen asiakkaiden kanssa olevalta asentajalta, josko ehtisi katsomaan minun auton jarrut. olin jo ruinannut muutaman kerran, muttei ehdi! Asentaja sanoi, ettei nyt pysty kykeneen, kun on niin likainen ja ruma. Joo. joo vastasin, mutta entä auto!?! Muutaman naurunpyrskähdyksen saattelemana ajoin auton sisälle nosturille, johon asentaja sen jätti -korjattuna!

Piti lähteä kotiin ja peruutin autoa hallissa. Tietysti se tökkäsi nosturin jälkimmäiseen osaan ja survaisin vähän kaasua. Tuli sitten polkaistua oikein kunnolla, auto syöksyi kohti toisen asentajan autoa (jota pestiin juuri)… En tiedä huusiko kukaan muu kuin minä, mutta sain auton pysäytettyä KAKSI senttiä ennenkuin olisi osunut!!! Ja onneksi sentään autoon ettei asentajaan! Ehkä pitäisi jättää ammattimiehille minun ajotkin…

Kyseinen (luotto)asentaja muuten edellisellä kerrallakin virnuili autoni likaisuudesta! Ei kuulemma voi ottaa työnalle, kun tulee vaatteet likaiseksi. Vaimo ei kotona tykkää, jos on paita likainen… Ei hätää, vastasin, onneksi minulla on ratkaisu siihen pulmaan ja kaivoin huulipunaa taskusta. Laitetaan punaa kauluksille, niin sun vaimo ei taatusti huomaa likaista paitaa!!! Nerokasta!

 

Olgan Puodissa

Vanha viidakon sanonta: älä KOSKAAN mene teini-ikäisen kanssa farkku-ostoksille! Menin kuitenkin viime lauantaina esikoisen kanssa. Oikeastaan haimme keltaista tukevaa sateenvarjoa soolo-ohjelmaan, niitähän oli tietysti joka kaupassa… Eli huomenna taas haku jatkuu, perjantaiksi!!!

Päädyttiin sitten kuitenkin nuorisoliikkeeseen ja yllättäen farkkuosastolle.  Ajattelin myös aikani kuluksi kokeilla muutamaa mallia ja suunnistettiin yhdessä pukukoppiin. No, järkyttävä jono. lievästi kuuma ja teinit oli tyyliin puoli tuntia yhdessä kopissa. Jono liikkui tuskastuttavan hitaasti. Päätettiin mennä samaan koppiin, se oli virhe! Metri kertaa metri, peilit pikkuisen lähellä, ei paikkaa mihin laitat kamat, pölypallerot kieppuu lattialla…

Oli meillä kuitenkin hauskaa, kun meikäläinen ähisi teinifarkkuja päällensä -olin suosista ottanut numeroa isommat! Ei jumankauta, keski-ikäisen pikkuhousutkin on korkeammalla kuin nuo farkkujen vyötärö!!! Puhumattakaan miltä näyttää naama punaisena peilit viiden sentin päässä.  Ja ne valot!!! Ja tietysti 15-vuotias teini vierellä näyttää aivan normaalilta?!?!

Olikin ihanaa käydä taas tällä viikolla Olgan Puodissa farkku-ostoksilla, niin kuin aina ennenkin. Pukukopeissa on tilaa, voit tulla isojen peilien eteen ja mallailla takapuoltasi vaikka viiden METRIN päästä… Ja palvelu pelaa: Olga tuo pyydettäessä uusia malleja, voit sovittaa vaikka koko repertuaarin tulematta pois kertaakaan sovituskopista. Ja mikä parasta: menin numeroa pienempiin farkkuihin!!!

Organisaattori -ko?

Tämä päivä ei mennyt ihan putkeen! Päivällä kampaajani soitti ystävällisesti: missä sä oot? Kello on vasta 11.30 tulen tunnin päästä. Sun aika  OLI 1130. Ai jaa, olen merkannut 12.30, vastasin. Katsoin kalenteria uudestaan ja siellä oli 11.30, olin päässäni kääntänyt puoli yksi. Noloa!

Viideltä sain yhtäkkiä ahaa-elämyksen, tänään on keskiviikko! Zumba-tunti! Soitin isännälle ajattelematta, että kotiin ja äkkiä, saat viedä esikoisen treeneihin, vauhtia! Kuudeksi tunnille ja ketään ei näy, laitoin ohjaajalle viestin, että en saanut peruutusviestiä. Kotiin ja lähdin viemään esikoista, kun puhelin soi, että zumba-tunti on klo 19 näin keskiviikkoisin. Däääm! mutta ehdin! Mitähän naapurit taas ajatteli, kun lähdin ja palasin, lähdin ja palasin… Verkkarit jalassa… autolla…

Kiittelin eilen kuinka hyvä ”organisaattori” olen (niin kuin kaikki äidit!), teinien treeniaikataulut muuttuivat, tiistai päivä on muutenkin paha -todella paha. Yleensä vedän ”peräsuoli pitkällä” noin neljästä yhdeksään. Keskimmäisen valmentaja lähetti vielä ystävällisen viestin, että tästä eteenpäin ei sitten myöhästytä. esikoisella se on ollut aina kiellettyä! Selviydyin, ehdin syödä, seuraavassa välissä juoda kahvia!!! ja kävimpä kaupassakin kymmenessä minuutissa…

Oikeasti aloin ajattelemaan taas naapureita. Mitähän ne ajattelee, kun mennään edestakaisin, välillä saatan kolmekin kertaa päivässä tulla kauppakassin kanssa, kun aina unohtuu jotain, Ollaan kuin majatalo, lasten kaverit menee eestaas. Kuljetan kokoajan kauheita kassimääriä, läppäriä, roskapusseja… On muuten Taas uudet naapurit! Hmmm

TV-addikti

Tänään vetäisin ryhtiliikkeen pienimmäisen kanssa! Hän addiktoitui viikossa katsomaan leffoja kännykästä ja koska olen niin nössö äiti, en saanut lomalla otettua poiskaan. Enkä edes ymmärrä keneeen lapsi on tullut, itse en katso ollenkaan telkkaria!!! KOSKA jään jumiin joka sarjaan… Ärsyttävintä on katsoa televisiota erään nimeltä mainitsemattoman perheenjäsenen kanssa, hän  on kanavaseikkailija, joka vaihtaa juuri siinä parhaimmassa kohdassa toiselle kanavalle. Todella ärsyttävää!!! Yleensä huudan siinä kohtaa -pikkasen… Mutta aina se vaan vaihtuu  perusteltuna, kun ei ikinä tiedä mitä kivaa muilla kanavilla tulee… Ehkä olisi KIVA nähdä loppuratkaisu.

Tosiaan pystyn katsomaan uudestaan ja uudestaan Harry Potterit, Taru Sormusten Herrasta, Hobitit, Nälkäpelit, Star Warsit…Ei ole väliä, vaikka jäisi kesken, kun osaa ulkoa!  Jep jep, niin on isäänsä tullut kahdeksan vuotias.

Tänään muistin, että olin kesällä ostanut aikuisten värityskirjan, joka homehtui jossain nurkassa. Pienen etsimisen jälkeen löytyi ja alkoi sarjavärittäminen. Minä toisen sivun, lapsi toisen. Oli mukava tuokio, kunnes lapsi tokaisi innoissaan, että äiti hei; väritetään ensimmäistä kertaa yhdessä. No ei todellakaan vastasin hätäpäissäni, ollaanhan me nyt väritetty, ainakin vesiväreillä. Hitto vieköön, se taisikin olla esikoinen, pääsee tänä vuonna ripille. Nuoh!

 

 

 

Junibacken vs Victoria`s secret

Meidän perheen ”junibacken”-ura on ohi! Äiti ei kestä tätä… Ei varmaan 15 kertaa riitä, kun siellä ollaan oltu oman perheen ja ystäväperheiden kanssa. Pienimmäinen oli kolme vuotiaasta viisi vuotiaaksi Peppi Pitkätossu, ei tarvinnut miettiä ikinä asuvalintaa. Ja kuinkahan monen japanilaisen kamerassa neiti on ikuistettu herra Tossavainen kainalossaan; nimittäin Peppi-asussa ja peruukissa ruotsin-laivalla. Tarha-kuvaukset, synttärit ja juhlat neiti viiletti aina Peppi-asu ja Peppi-peruukki päällä, voi niitä aikoja! Hyvä kun sai pyykkiin laittaa ja kolme asua käytiin Tukholman junibackenista hakemassa. Sitten yksi kaunis päivä se oli ohi ja alkoi prinsessa-vaihe…

Junibacken oli kaikkien meidän lasten (ja äidin) pyhiinvaellusmatka, siellä sai Pikku -Ukon selässä riekkua ja leikkiä Pepin talossa. Vanhemmat nuokkuivat yleensä penkeillä muutaman tunnin yöunien jälkeen -köh, köh! varautunut, että videoin koko junamatkan videolle (luultavasti se on kiellettyä!) , pienimmäinen huusi niin, että selostuksesta ei saanut mitään selvää. Jossain kohtaa se on aika synkkä ja pelottava junamatka,  Ronja Ryövärintyttären varkaiden metsä  ja varsinkin veljeni Leijonamieli, siinä kohtaa on aina äidillä tippa linssissä! Satujuna on aivan loistavasti toteutettu, kertomuksen saa junavaunussa mm.suomeksi, helppo lasten kanssa. Pakkohan oli sitten uudemman kerran lähteä videoimaan… uudestaan ja uudestaan. Ja nyt se on meiltä ohi!

Suosittelen lämpimästi kaikille! Mutta tällä kertaa kukaan ei halunnut sinne, vaikka kuinka yritin! Ei edes pienimmäinen, vaikka yleensä vedetään yhtä köyttä. Nyt lähti isänsä ja veljensä kanssa tekniska-museoon, camoon!!! Juma, jouduin sitten kolmen teinin kanssa shoppaamaan, oli erittäin…tota noin siis ikävää, joo… Varsinkin kun ”eksyttiin” Victoria`s secret:iin”.

Kuntosalilla

Tänään kuntosalilla oli uusi laite, kelkka. Ihmettelin sitä aikani, mitä ihmettä siinä tehdään ja mihin laitetaan painot. Kysyin muutamalta mieheltä vieressä ja he ystävällisesti neuvoi. Sanoivat vielä, että hekin oppivat sen käytön, kun katsoivat sivusta muiden menoa. Onneksi en ollut ainoa. Vuosi sitten kun aloitin käymään ”punttisalilla” en edes ymmärtänyt mitenkä päin mennään kaikkiin laitteisiin -tuskaa!

Vetäisin siinä reteästi vielä kyykyillä menemään miesten ympärillä, tosin muutaman loppurutistuksen olisi voinut jättää väliin. Jalat on lievästi hapoilla, pääseekö huomenna sängystä ylös? Onneksi on lauantai… Laitteeseen olisi pitänyt kuulemma laittaa oman painon verran kiekkoja, mutta ei kyllä liikkunut mihinkään. Ja sitä paitsi ainahan naiset laittavat painonsa ala-kanttiin! Mutta ehkä tuo minun 30kg oli hieman liian paljon alakanttiin! Ehkä sitten seuraavalla kerralla.

Tyylini on muutenkin, että sitten seuraavalla kerralla treenaan enemmän ja teen vielä tuonkin sitten seuraavalla kerralla. Nuoh, koskahan se tulee? Sitten vielä ihmettelen, kun kropassa ei näy mitään!!! Ei ne salikäynnit kyllä ihan hukkaan ole mennyt, jotain toivoa vielä on. Jos nyt ainakin pysyisi samoissa mitoissa, kun tuntuu että nykyisin kasvupyrähdykset tapahtuu vyötärön suunnalla.

 

Puhelimessa koko elämä

Lapseni hukkasi puhelimen liikuntatunnin alussa, sai opettajalta luvan olla pois luistelemasta ja etsiä sitä maastosta. Soitti minulle vasta tunnin jälkeen kaverin puhelimesta itkuisena, kun ei löytynyt. Olisi soittanut heti, nyt oli juossut edestakaisin varmaan 10km, oltaisiin yhdessä etsitty! Saavuin paikalle, enkä saanut ensin puheesta mitään selvää. Hän oli täysin paniikissa ja uupunut. otti puhelimeni ja kysyi salasanan, että voi paikallistaa puhelimensa. Niin kuin mitä, vastasin. Ei mitään hajua… Lapsi kysyi, että kai sä nyt tän tiedät! Voin paikallistaa, missä puhelimeni on… Hänen sormet viiletti näppäimillä kuin vanhalla koneenkirjoittajalla ja yritin epätoivoisesti antaa erilaisia salasanoja. Ei tärpännyt!

Sitten hän kysyi, miten sinun sovelluksiin pääsee. KÄÄK, tiesin kyllä mitä sovellus on, MUTTA MUTTA… En ollut käyttänyt edes mitään! ÄITI!!! Sulla on ollut tämä puhelin jo 2kk, ei voi olla totta! Isojen kyynelten vieriessä poskelle kirosin itseäni, että enkö hitto vie voi olla kiinnostunut näistä ”härpäkkeistä” enemmän. Olisin pystynyt auttamaan!

Samassa minun puhelin soi, luokkakaverit olivat löytäneet puhelimen! Mikä helpotus! Siinä ajellessa kotiinpäin lapsikin ihmetteli, miten hänen koko elämänsä on puhelimessa! Lukujärjestykset, kokeet, muistiinpanot, aikataulut, kuvat, kaveriryhmät jne. Huoli oli aito, mitä sitten jos puhelin ei löydykään! Toista se oli ennenvanhaan lankapuhelimen kanssa! Minuakin harmittaisi, jos oma puhelin hukkuisi. Mutta olen niin vanhanaikainen, että omistan vanhan kunnon paperikalenterin, johon merkkaan menoni. Se jos hukkuisi, APUA!

Muutama vuosi sitten isommat lapset kysyivät, minkä ikäisiä me oltiin kun saatiin eka kännykkä. Jotain kolmekymppisiä, vastattiin. HÄH??? Kumpikaan lapsista ei sitä ymmärtänyt, miten ihmeessä ollaan tultu toimeen?  Niinpä niin, maailma muuttuu. Keski-ikäinen pysyy aina hetken mukana -toivottavasti!